Ja onkin hullua kuinka hyvin olen onnistunut ottaen huomioon, että se on asunut kuitenkin minun sydämessäni, enkä ole ollut siitä lainkaan tietoinen. Olen kyllä ollut kiireinen, tärkeä, oikeassa, ärtynyt, vihainen, marttyyri, iloinen, innostunut, ahdistunut, toivoton, väärinkohdeltu, masentunut, mutten oikeastaan koskaan surullinen.
Viimeaikoina olen yrittänyt antaa sen tulla, mutta siitä on tullut kaikkien näiden vuosien aikana kovin ujo, se on aina joutunut väistymään jonkun teennäisen tärkeän ja kiireellisen asian jaloista, luulen itseasiassa, että kaikki ne tärkeät ja kiireelliset asiat joita minulla on ollut, ovat olleet vain sitä varten, ettei minun tarvitse jäädä kahden suruni kanssa. Kaikki ne ihmissuhteet joissa sain tuntea itseni kurjaksi ja hyväksikäytetyksi tai paremmaksi kuin muut, olivat vain naamareita, joiden taakse minä piilotin suruni. Enkä itse edes tiennyt siitä mitään, niin taitavasti sen tein.
Nyt kun olen alkanut hyväksymään suruni ja olemaan tietoinen sen olemassaolosta, niin vaikka yritän maanitella, se ei tahdo tulla ulos. Aivan kuin se ei luottaisi, että nyt saa tulla, kun se on niin kauan jäänyt aina kaiken muun varjoon ja jalkoihin.
Se on tuntunut palana kurkussa jo melkein vuoden, aluksi en tiennyt mikä se oikein oli, minulla oli vain painetta kurkussa. Itseasiassa se ikäänkuin kertoo tässä itsestään samalla kuin kirjoitan siitä. Ihan vasta nyt minulle on varmistunut, että on kyse nimenomaan surusta, laiminlyödystä surusta, ja aika suuresta surusta.
Tänään kun ajattelin suruani, toivoin, että voisin itkeä jonkun sylissä, ihan rauhassa ja turvassa, niin kauan kuin itkettäisi, mutta ymmärrän, että voin itse tarjota surulleni sylin, voin antaa sen tulla ihan rauhassa, ja hyvittää sille sen, että olen niin pitkään ja ansiokkaasti laiminlyönyt sen.
Tietenkin olen toiminut niin puhtaasti itsesuojelutarkoituksessa, puolustusreaktiona, minun on täytynyt selvitä, enkä ole pystynyt käsittelemään sitä. Noni eteenpäin! Älä jää tuleen makaamaan! Itsesääli on säälittävää! Ei se nyt auta itkeä siinä! Tässä muutamia tapoja joilla olen läheltä piti tilanteissa ajanut sen näkymättömiin syvälle sydämeeni. Ja vielä nytkin sen tullessa, ja tuodessa vettä silmiini ja vetäessään kasvojani ruttuun, moitin sitä, että se saa minut näyttämään rumalta. Voi suru parkaa, sillä ei totisesti ole ollut sijaa tulla ulos leikkimään muiden kanssa
En minä tiedä, pystynkö ottamaan sitä vieläkään vastaan, pelkään masentuvani, pelkään olevani ruma, pelkään lamaantuvani siitä. On vaikeaa antaa tunteiden vain tulla ja olla tekemättä niille mitään, kun samalla pelkää passivoituvansa ja alkavansa rypemään itsesäälissä, tai vaipuvansa johonkin masennus-putkeen. Vaikka en tiedäkään pystynkö, niin aion ainakin yrittää luopua suojelumekanismeista ja antaa surun tulla, ja kun se uskaltautuu sydämestäni ulos, aion pidellä sitä kuin pientä lasta, ja pyytää anteeksi, kun olen sitä niin kauan laiminlyönyt. Ehkä sekin on iloinen sitten, kun se vihdoin pääsee vapaaksi, eikä sen aina tarvi väistyä toisten tieltä.
<3
VastaaPoista