Ovi on auki!

Outoja päiviä. Olen viimeisen vuoden ajan voinut erinomaisen hyvin. Minulla on ollut helppo olla. Näin ei ole ollut aina, minulla on ollut pitkiäkin ajanjaksoja elämässä, jolloin kaikki on tuntunut kovin vaikealta, toivottomalta.

Olinkin yllättynyt tässä muutama päivä sitten, kun sain taas vieraakseni tällaisen toivottoman päivän, itseasiassa, niitä tuli kaksi tai kolme peräkkäin.

Olen jo niin tietoinen, että ymmärrän, että mielentilani ovat itsestäni kiinni, eivätkä minkään ulkoisen tekijän aikaansaannoksia. Mutta siltikin humpsahdin harhakuvaan toivottomasta elämästä, tai vaikeasta päivästä, eläydyin siihen täysin rinnoin.

Vasta illalla ymmärsin pysäyttää myllyn ja edes yrittää katsoa asioita joltain muulta kannalta, kuin mitä mieleni ehdotti. Aluksi se saattaa olla pelkästään sen myöntäminen, että jokin muukin ajatus on mahdollinen.

Pakkomielteiset ajatukset ovat vain kovin voimakkaita, ja ne yrittävät toiston voimalla, tai valtaamalla koko eetterin uskotella meille, että ne ovat ainoa totuus, vaikka ne ovatkin kuin joku raukkamainen diktaattori, joka pelottelemalla pakottaa meidät palvomaan itseään. Ja joskus lankean uskomaan niihin, kunnes tajuan, mitä bulvaaneita ne ovat, katson niitten ohi, ja huomaan olevani häkissä kaipaen vapautta, ja ovi onkin koko ajan ollut auki.

Joskus se tosiaan ottaa aikansa, ja varsinkin silloin kun kuvittelen kaiken lopulliseksi, enkä muista sitä tosiasiaa, että tämäkin menee ohi. Oli hienoa taas selättää toivottomuuden päivä, ei siksi, että pitäisin siitä, vaan siksi, että jatkossa muistan ehkä nopeammin, että ovi on auki, voin astua ulos milloin vain haluan.

Ujo suru

Mun sydämessä asuu suru. Se on ollut siellä jo kauan aikaa, en tiedä kuinka kauan, mutta hyvin pitkään olen juossut sitä karkuun.

Ja onkin hullua kuinka hyvin olen onnistunut ottaen huomioon, että se on asunut kuitenkin minun sydämessäni,  enkä ole ollut siitä lainkaan tietoinen. Olen kyllä ollut kiireinen, tärkeä, oikeassa, ärtynyt, vihainen, marttyyri, iloinen, innostunut, ahdistunut, toivoton, väärinkohdeltu, masentunut, mutten oikeastaan koskaan surullinen.

Viimeaikoina olen yrittänyt antaa sen tulla, mutta siitä on tullut kaikkien näiden vuosien aikana kovin ujo, se on aina joutunut väistymään jonkun teennäisen tärkeän ja kiireellisen asian jaloista, luulen itseasiassa, että kaikki ne tärkeät ja kiireelliset asiat joita minulla on ollut, ovat olleet vain sitä varten, ettei minun tarvitse jäädä kahden suruni kanssa. Kaikki ne ihmissuhteet joissa sain tuntea itseni kurjaksi ja hyväksikäytetyksi tai paremmaksi kuin muut, olivat vain naamareita, joiden taakse minä piilotin suruni. Enkä itse edes tiennyt siitä mitään, niin taitavasti sen tein.

Nyt kun olen alkanut hyväksymään suruni ja olemaan tietoinen sen olemassaolosta,  niin vaikka yritän maanitella,  se ei tahdo tulla ulos.  Aivan kuin se ei luottaisi, että nyt saa tulla, kun se on niin kauan jäänyt aina kaiken muun varjoon ja jalkoihin.
Se on tuntunut palana kurkussa jo melkein vuoden, aluksi en tiennyt mikä se oikein oli, minulla oli vain painetta kurkussa. Itseasiassa se ikäänkuin kertoo tässä itsestään samalla kuin kirjoitan siitä. Ihan vasta nyt minulle on varmistunut, että on kyse nimenomaan surusta, laiminlyödystä surusta, ja aika suuresta surusta.

Tänään kun ajattelin suruani, toivoin, että voisin itkeä jonkun sylissä, ihan rauhassa ja turvassa, niin kauan kuin itkettäisi, mutta ymmärrän, että voin itse tarjota surulleni sylin, voin antaa sen tulla ihan rauhassa, ja hyvittää sille sen, että olen niin pitkään ja ansiokkaasti laiminlyönyt sen.
Tietenkin olen toiminut niin puhtaasti itsesuojelutarkoituksessa, puolustusreaktiona, minun on täytynyt selvitä, enkä ole pystynyt käsittelemään sitä. Noni eteenpäin! Älä jää tuleen makaamaan!  Itsesääli on säälittävää! Ei se nyt auta itkeä siinä! Tässä muutamia tapoja joilla olen läheltä piti tilanteissa ajanut sen näkymättömiin syvälle sydämeeni. Ja vielä nytkin sen tullessa, ja tuodessa vettä silmiini ja vetäessään kasvojani ruttuun, moitin sitä, että se saa minut näyttämään rumalta. Voi suru parkaa, sillä ei totisesti ole ollut sijaa tulla ulos leikkimään muiden kanssa

En minä tiedä, pystynkö ottamaan sitä vieläkään vastaan, pelkään masentuvani, pelkään olevani ruma, pelkään lamaantuvani siitä. On vaikeaa antaa tunteiden vain tulla ja olla tekemättä niille mitään, kun samalla pelkää passivoituvansa ja alkavansa rypemään itsesäälissä, tai vaipuvansa johonkin masennus-putkeen. Vaikka en tiedäkään pystynkö, niin aion ainakin yrittää luopua suojelumekanismeista ja antaa surun tulla, ja kun se uskaltautuu sydämestäni ulos, aion pidellä sitä kuin pientä lasta, ja pyytää anteeksi, kun olen sitä niin kauan laiminlyönyt. Ehkä sekin on iloinen sitten, kun se vihdoin pääsee vapaaksi, eikä sen aina tarvi väistyä toisten tieltä.

Jos minne lie polkuni vie...

Tänään on käyty titaanien taistelua, minä vastaan tekemättömät kuukausia rästissä olleet paperityöt. Tällaisia töitä, täytyy lähestyä ovelasti, määrätietoisesti, mutta välinpitämättömästi. Ne eivät ole olleet rästissä kuukausia siksi, että ne noin vain antaisivat selättää itsensä.

Aamupäivällä kävin käsiksi näihin epämääräisiin kuitti ja paperi kasoihin, joiden arkistointi menetelmät eivät  olleet kaikkein johdonmukaisimmasta päästä.

Aloitin kepeästi, viimeisimmästä, kynnys on vielä matala viimeisimmän kohdalla. Se oli kivutonta, mutta Juhlaviikkojen kunniaksi ja opettaakseni itseäni olemaan kiitollinen vain pienistäkin saavutuksista päätin painua lasipalatsin eteen Mannerheimintielle päiväunille.

Tulin kotiin muina miehinä, osa papereista muovipussissa osa sängylle levitettyinä omiin pieniin alakasoihinsa sijoitettuna, mutta suurin osa, vielä täysin vailla paikkaa. Istahdin paperien keskelle, ja jatkoin uuvuttavaa urakkaani.

Pikkarainen, Wilma ja Kalevi

Kun olin saanut suurimman osan lajittelusta tehtyä, päätin lähteä koiran kanssa ulos, ja kun on helsingin juhlaviikot, niin ikinä ei tiedä mitä saattaa tapahtua.
    


Ihan alkumatkasta kohtasimme Kalevin (karkeakarvainen mäyräkoira) ja Wilman (borderterrieri) Töppänän ja kumppanien aikansa juostuaan ympyrää, jatkoimme matkaamme. Kuljimme kaupunginteatterin puistosta alas Tokoinrantaan, ja aloin kiinnittämään huomiota Teltan läheisyydessä oleileviin ihmisiin, niitä oli paljon, ja ne selkeästi odottivat jotain.

Nainen oli varustautunut omilla eväillä

Ransukin oli katsomassa Paulaa

 Illan artisti oli, tättädää: Paula Koivuniemi!

Satuin olemaan teltan takana keikan alkaessa, ja huomasin jääväni katsomaan loppuunmyytyä keikkaa, vain pari metriä viimeisestä penkkirivistä aidan toiselta puolelta tosin. En ole ikinä erityisemmin pitänyt Paula Koivuniemestä, mutta tämä keikka oli magneettinen, en päässyt lähtemään, vaikka tarkoitukseni ei ollut jäädä.

          Paula lauloi uusilla sovituksilla tunnettuja suomalaisia pop kappaleita; Jonna Tervomaata, Yötä, Sielunveljiä, Apulantaa jne. Keikka oli maaginen, intiimi, vangitseva, ja musiikillisesti kiehtova ja kappaleet sovituksiltaan hyvällä tavalla yllättäviä. Alkoi satamaan, eikä minulla ollut sateenvarjoa, mutta en siitä huolimattakaan lähtenyt, tässä vaiheessa Töppänä alkoi tylsistymään, sade lakkasi, ja keikka lakkasi, Paula esitteli bändin ja ihmiset alkoivat valumaan ulos teltasta. Paula veti kuitenkin vielä encorena yhden oman kappaleen, Aikuisen naisen, sade alkoi, fiilis nousi, sade yltyi.

Märkä koira

Lähdimme Töppänän kanssa kotia kohti, ja täytyy sanoa, että oli erinomainen extempore keikka kokemus, erinomainen millä tahansa asteikolla. Ja vaikka paperitöitä riittää vielä huomiselle, olen tyytyväinen ja onnellinen, että altistuin tahtomattani uudelle. Taide kuuluu kaikille myös aidan toiselle puolelle!