Olinkin yllättynyt tässä muutama päivä sitten, kun sain taas vieraakseni tällaisen toivottoman päivän, itseasiassa, niitä tuli kaksi tai kolme peräkkäin.
Olen jo niin tietoinen, että ymmärrän, että mielentilani ovat itsestäni kiinni, eivätkä minkään ulkoisen tekijän aikaansaannoksia. Mutta siltikin humpsahdin harhakuvaan toivottomasta elämästä, tai vaikeasta päivästä, eläydyin siihen täysin rinnoin.
Vasta illalla ymmärsin pysäyttää myllyn ja edes yrittää katsoa asioita joltain muulta kannalta, kuin mitä mieleni ehdotti. Aluksi se saattaa olla pelkästään sen myöntäminen, että jokin muukin ajatus on mahdollinen.
Pakkomielteiset ajatukset ovat vain kovin voimakkaita, ja ne yrittävät toiston voimalla, tai valtaamalla koko eetterin uskotella meille, että ne ovat ainoa totuus, vaikka ne ovatkin kuin joku raukkamainen diktaattori, joka pelottelemalla pakottaa meidät palvomaan itseään. Ja joskus lankean uskomaan niihin, kunnes tajuan, mitä bulvaaneita ne ovat, katson niitten ohi, ja huomaan olevani häkissä kaipaen vapautta, ja ovi onkin koko ajan ollut auki.
Joskus se tosiaan ottaa aikansa, ja varsinkin silloin kun kuvittelen kaiken lopulliseksi, enkä muista sitä tosiasiaa, että tämäkin menee ohi. Oli hienoa taas selättää toivottomuuden päivä, ei siksi, että pitäisin siitä, vaan siksi, että jatkossa muistan ehkä nopeammin, että ovi on auki, voin astua ulos milloin vain haluan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti